Taitoa vai taidetta?

Yhteispohjoismainen Nordic Craft-paviljonki.
Nordic Craft-paviljonki oli yhteispohjoismainen taidonnäyte. Pääkuraattori Marianne Zamecznik kokosi teoksent yhteen pelillisellä Magic language ///game of whispers- kuratointikonseptilla. Kuva: Inni Pärnänen

Nykytaide ja materiaalilähtöinen taide ovat yhteisnimeltään visuaalista taidetta, mutta näiden kahden rajaa on vaikea paikantaa visuaalisen taiteen kentän sisällä. Onko rajasta keskustelu enää mielekästä?

Viime aikoina kuraattorit ja muut taiteen portinvartijat ovat hyväksyneet nykytaidenäyttelyihin ja -kokoelmiin yhä enemmän perinteisiä käsityöläistekniikoita. Kaukana ovatkin ne ajat, jolloin taidekäsityö tarkoitti ammattilaisen uniikkityönä tekemiä seinävaatteita ja astioita ja kuvataide tauluja ja patsaita. Ensin ja viimeksi mainitut eivät kohdanneet juuri koskaan.

Nykyään taidekäsityötä sanotaan joissain piireissä materiaalilähtöiseksi taiteeksi, ja sen tekijät valmistavat hyvinkin abstrakteja teoksia. Taiteen sisältö on saattanut nousta taituruutta tärkeämmäksi, sillä nykytaiteessa ideat ovat tärkeämpiä kuin toteutustapa.

Sama tekijä voi osoittaa loistavaa käsillä tekemisen taitoa ja taiteellisia arvoja. Samassa esineessä voi tietenkin olla materiaalia ja nykytaiteen monitulkintaisuutta. Mikä enää erottaa nykytaiteen ja taideteollisen taiteen?

Näiden kahden rajaa voidaan etsiä toteamalla, että Suomessa yhdistyksiin kuuluvista visuaalisen taiteen ammattilaisista suurin osa kuuluu Suomen Taiteilijaseuraan. Seuran eri alayhdistysten yhteenlaskettu jäsenmäärä on noin kolmetuhatta, kun koko Ornamoon kuuluu 2300 jäsentä. Tästä joukosta suurin on muotoilijoita: taidetta työkseen tekeviä löytyy Ornamosta viitisensataa.

Joitain päällekkäisyyksiä

Kuten muillakin aloilla, taiteilijat sosiaalistuvat ammattipiireihinsä usein jo opiskeluaikana: käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksista ja Taideteollisesta syntyvät eri piirit kuin Vapaasta taidekoulusta ja Kuvataideakatemiasta.

Visuaalista taidekenttää jakaa myös se, että materiaalilähtöistä uutta taidetta ja nykytaidetta asetetaan voittopuolisesti näytteille eri paikoissa. Poikkeuksiakin on, yhtenä näkyvimmistä Taiteilijaseuran alaisen Suomen Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptor Helsingin Kauppatorin vieressä. Siellä on toistuvasti ollut esillä ornamolaistenkin taidetta, kuten keramiikkaa.

Koska materiaalilähtöisen taiteen tekijät ovat vähemmistö visuaalisen taiteen tekijöiden joukossa, erillisyydestä on epäilemättä myös hyötyä. Tekstiili- ja keramiikkataiteilijoilla voi olla enemmän yhteistä teollisten muotoilijoiden ja suunnittelijoiden kuin vaikka sellaisten kuvanveistäjien kanssa, joiden päämateriaali on puu.

Muista visuaalisista taiteilijoista poikkeava kontaktiverkosto voi parhaassa tapauksessa tehdä materiaalilähtöisestä taiteilijasta monen alan menestyjän. ”Tavallisen” taiteilijan on käytännössä mahdoton saada teoksiaan Nuutajärven sarjatuotantoon, kuten teki tämän vuoden Kaj Franck -palkinnon saaja, lasitaiteilija Markku Salo.

Loistelias näyttely

Harva Suomessa asuva taiteilija on myöskään saanut töitään näytteille Pariisin legendaariseen Grand Palais’hen, jossa pidettiin syyskuussa vain taidekäsityöhön keskittyvät Révélations-messut. Pohjoismailla oli keskeisellä paikalla osasto, jossa oli Suomesta mukana viisi taiteilijaa. Heidät kuratoi magic language /// game of whispers -näyttelyyn nykyisin Designmuseon amanuenssina toimiva Katarina Siltavuori. ”Pohjoismainen osasto oli hieno aloite, koska siten Suomi sai messuilla enemmän näkyvyyttä kuin mihin yksin olisi ollut varaa”, Siltavuori toteaa.

Muualla Révélations-messuilla Suomea edusti korutaiteilija Anna Rikkinen, jonka vanhasta maalaustaiteesta ammentava, hyvin suurikokoinen kaulakoru After Marie Antoinette oli kuin kotonaan monumentaalisessa Grand Palais’ssa.

Rikkisen mielestä nykytaiteessa raja-aitojen vetäminen tuntuu vanhanaikaiselta. Hän pitää itseään taiteilijana eikä taidekäsityöläisenä muun muassa siksi, että hänen koruteoksiaan ei kokonsa vuoksi voi edes käyttää arjessa.

”Mielestäni korutaide ei eroa nykytaiteesta millään tavalla. Käytän teoksissani monia materiaaleja ja valitsen jokaiseen koruun juuri ne materiaalit, jotka sopivat siihen parhaiten”, Rikkinen kertoo.

Ideatasolla hänen korunsa ylittävät visuaalisten ja esittävien taiteiden raja-aitoja. ”Korujeni teemat liittyvät koristautumiseen ja sitä kautta kehollisuuteen, jota käsittelevät myös tanssi ja performanssi. Olen saanut sekä taideteollisen että taidekoulutuksen. Ehkä minulle kuitenkin on tärkeintä materiaalien vaikutelma ja esineiden muodot”, Rikkinen sanoo.

Myös moni kuvataiteilija hifistelee materiaalien ja niiden merkkien suhteen. Tämän tekstin kirjoittajakin on kohdannut muun muassa taidemaalarin, jonka mielestä öljyväri on hyvä, mutta akryylimaalit ”aina pinnallisia ja halvannäköisiä”.

Tekstiilin valitsema

Révélationsin Pohjoismaiden-osastolla nähtiin Fiskarsissa asuvan Deepa Panchamian abstrakti, riippuva tekstiiliveistos Plethora. Hän ompeli teosta käsin 3‒4 kuukautta. ”Pidän itseäni kuvanveistäjänä, jonka materiaalina on kangas. Sen kanssa on helpompi luoda omat sääntönsä kuin jos käyttäisin puuta, savea tai kiveä, jotka vaativat suuria työkaluja. Teosteni viesti on, että hitaasti käsin tekeminen on arvokasta itsessään.”

Tekstiilin kosketusominaisuudet voittivat Panchamian puolelleen hänen opiskellessaan taideteollisuutta Englannissa. Hän on ehdottomasti materiaalilähtöinen, mutta samaan aikaan yhtä tilakeskeinen kuin installaatioihin keskittyvät nykytaiteilijat.

”Näyttelytilan luonne kiinnostaa minua enemmän kuin rakennuksen yleinen käyttötarkoitus. Kaikki visuaaliset taiteilijat työskentelevät samalla lailla, olimme sitten nykytaiteilijoita tai taidekäsityöläisiä”, Panchamia sanoo.

”Minä tähtään yhä täydellisempään käsin tekemiseen, mutta pohjimmiltaan olemme samanlaisia. Joku vain päätti sijoittaa meidät eri laatikoihin.”

Teksti: Minna Kontkanen
Artikkeli on julkaistu Ornamon lehdessä 5/2015