Ammattimainen taiteen tekeminen huomioitava apurahajärjestelmän uudistuksessa

Taiteilijan apurahajärjestelmä on luotu taiteen tekemisen edellytysten turvaamiseksi. Kuvataiteilijoilla ei ole näyttelijöiden tai muusikoiden tapaan työllistäviä rakenteita, joten apurahajärjestelmä on ollut tärkeä ansainnan malli, johon on liittynyt vahvasti myös ajatus taiteen autonomiasta, kirjoittaa Hanna Söderström. 

Järjestelmä palvelee erityisesti niitä onnekkaita, jotka pääsevät niin kutsuttuun apurahaputkeen. Jatkuvan apurahan turvin taiteilija voi keskittyä työhönsä; kehittyä taiteilijana ja osallistua näyttelyihin museoissa ja gallerioissa. Niiden tuoman näkyvyyden on ajateltu johtavana myytyihin töihin ja uusiin apurahoihin, jotka puolestaan mahdollistavat ammatillisen kehityksen ja jatkuvuuden. Apurahoja jakavat tahot ovat perinteisesti jakautuneet kahteen: ajatuksena on, että säätiöt toimisivat ponnahduslautana ja jo vakiintuneita taiteilijoita tukee valtio, kuten kerrotaan SKR:n julkaisussa Rahan kosketus.

Kun taiteilijan apurahajärjestelmää tutkiskelee apurahaputken ja rahoittajien ’työnjaon’ kantilta ei voi olla ajattelematta, etteikö järjestelmä olisi toimiva niin taiteilijan, rahoittajan, taidelaitosten kuin yhteiskunnankin kannalta. Tämä varmasti onkin ollut tavoitteena kun taiteen rahoitusjärjestelmää on lähdetty kehittämään.

Apurahajärjestelmän pettävä logiikka 

Taiteen tekemisen todellisuus tänä päivänä on monelle erilainen kuin apurahojen kultakautena. Koulutettuja taiteilijoita on nyt enemmän kuin koskaan ja kilpailu apurahoista on koventunut. Nykyinen järjestelmä, jossa näkyvyys on meriitti antaa ymmärtää, että vain tekemällä työtä (nyt) näyttelynjärjestäjien ehdoilla, mahdollisesti ilman palkkiota, tekijänoikeuskorvausta tai kirjallista sopimusta, taiteilija voi saada korvauksen työstään (tulevaisuudessa). Ornamon ja STS:n kesällä toteuttaman näyttelypalkkiokyselyn vastauksista paljastui, että osa taiteilijoista ei enää aio osallistua näyttelyihin, joista joutuu maksamaan vuokraa tai ei saa korvausta (edes) koituneista kuluista.

Taiteen tekemisen todellisuus tänä päivänä on monelle erilainen kuin apurahojen kultakautena.

Näkyvyyteen perustuvan ’taiteilijan apurahan’ kannalta tämä on huolestuttavaa, sillä se osoittaa että näyttelyiden yhteys apurahoihin ja teosmyyntiin on heikentynyt taiteilijoiden silmissä. Toisin sanoen taiteilijan kannalta apurahan logiikka pettää; se ei kannusta tai tue ammattimaista taiteen tekemistä niin kuin sen on tarkoitus.

Yksittäisen taiteilijan kannalta on rohkea päätös olla osallistumatta näyttelyihin tämän järjestelmän valossa, mutta jokaisen taiteilijan vastaavanlainen päätös tukee toisen taiteilijan pyrkimyksiä saada työstään korvaus. Nykyistä järjestelmää ylläpitää myös sen hiljainen hyväksyntä. Pohjimmiltaan kysymys on oman työn arvosta, joka jokaisen taiteilijan tulee tuntea, vaikka sen hahmottaminen onkin haastavampaa kuin ’tavallisessa’ työssä.

Taiteilija-apuraha on osa valtion taiteen apurahakokonaisuutta, jota aiotaan uudistaa tällä hallituskaudella. Kyselyn tulosten valossa on selvää, että taiteilijan apurahan tulee jatkossa vastata paremmin taiteilijan todellisuutta; tukea taiteilijan toimimista taiteen markkinoilla taiteilijan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja näyttelyyn osallistumista. Ornamo ajaa rahoitusjärjestelmän uudistamista ammattimaisen työn tekemisen näkökulmasta. Nyt kannattaa pohtia, kuinka ’kulttuurin miljardista’ saadaan eniten irti.

Aiheeseen liittyvä sisältö