Muotoilun Nobel?

 Voisiko muotoilussa olla jotain niin ylevää ja arvokasta, että se ansaitsisi kansainväliset rajat ja kulttuurierot ylittävän tunnustuksen, kysyy designstudio Muotohiomon toimitusjohtaja Pekka Toivanen.

Taiderajat murtuvat Nobelin jaossa – musiikki ja lyriikka yhdistyvät Zimmermanin tuotannossa, ja tästä elämäntyöstä ansaitusti myönnettiin kirjallisuuden Nobel.

Myös useampaa arkkitehtuuripalkintoa olen kuullut markkinoitavan ”arkkitehtuurin Nobelina”, mutta en yhtään muotoilupalkintoa.

Arkkitehtuuri on ollut vallanpitä­jien hyvä ystävä vuosituhansien aikana – taitavat suunnittelijat ovat antaneet milloin kenenkin valtiaan näkemyksille kaupunkikuvassa ja rakennustaiteessa näkyvän muodon. Arkkitehtuurin tyylit ovat myös merkittävällä tavalla vaikuttaneet teolliseen muotoiluun, kalustesuunnitteluun ja koko taideteollisuuteen. Jugend ja funkkis ovat ainakin suomalaisille selkeitä esimerkkejä.

Mitä arkkitehdit edellä, sitä muotoilu perässä. Käytettävää, tehokasta ja ihmisten arkeen sopivaa muotoilua haluttiin jälleenrakentamaan Suomea.

Suomen tunnetuin muotoiluun liittyvä henkilöbrändi on Aalto – eli erityisesti Aino ja Alvar. Heidän ikoninen asemansa designin historiassa johtuu mm. siitä, että merkittävä määrä Aallon suunnittelemista tuotteista on edelleen ajankohtaisia ja tuotannossa. Ja heidän piirtämänsä rakennukset käytössä ja suojeltuja. Ihmisläheisyys – hienommin sanottuna ”humanismi” – on ollut keskeinen suunnittelun painopiste.

Taiteellisen ilmaisun, muotokielen ja arvojen yhtälö on siis suunnittelijaa ohjaava ajattelukuvio.

Muoto ei ole vain sitä miltä se näyttää ja tuntuu. Se on arvovalinta.

Harva muotoilija aidosti miettii ”pelastavansa ihmiskuntaa” muotoilemalla. Useimmat – ja hyvin perustelluista syistä – miettivät omaa, työnantajansa tai asiakasyrityksensä toimeentuloa. Jos muotoilija haluaa nostaa arvokeskustelun työnsä ytimeen, hän useimmiten muotoilee vähemmän ja johtaa enemmän. Tai siirtyy politiikkaan.

Juuri nyt useat puhuvat muotoilun ”liudentumisesta”. Taideteollinen muotoilu vähenee, mutta tilalle syntyy koko ajan uusia muotoiluun liittyviä tekemisen tasoja. Tämä on muotoilun Nobelin kannalta ehkä hyvä asia.

”Design thinking” ja ”Design for Social Innovation” vievät muotoiluajattelun ja suunnitteluvastuun kokonaan uudelle tasolle. Ehkä palkintoja voisikin siis miettiä siitä näkökulmasta, miten yhä laajemmin jaettava vaikuttavuus muotoiluun toteutetaan?

Jos Helsinki onnistuu viemään muotoiluun liittyvät tavoitteensa maaliin, pääkaupungin asukkaat voivat aidosti vaikuttaa palveluiden sa ja tulevaisuutensa muotoiluun. Silloin he päättävät yhdessä kaupungin hallinnon kanssa, mihin resursseja käytetään ja mitä viivan alle jää. Tällainen muotoilu olisi todellinen kansainvälinen innovaatio – ja voisi tuoda mukanaan myös aiheita palkita pohjoismaista muotoiluajattelua!