Näin tätä jaksaa
Miten taiteentekijä hoitaa henkistä ja ruumiillista virettään luomistyön, ansiotöiden ja muun elämän ristivedossa? Ammattilaiset puhuvat työstä ja työhyvinvoinnista.
Maalaismaisemasta mielenrauhaa
Vajaan tunnin ajomatkan päässä Lahdesta luoteeseen Päijät-Hämeen Padasjoella on vanha Auttoisten kivikoulu, josta viimeiset oppilaat lähtivät vähän toistakymmentä vuotta sitten. Kaksi muotoilijaa osti ala-asteen samana vuonna ja teki siitä työ- ja näyttelytilan. Kuvataiteilija Komugi Ando saapui Auttoisiin töihin kesäksi 2014 ja jäi. Hän tekee installaatioita ja veistoksia, joiden päämateriaali on keramiikka. Naganossa Japanissa syntynyt ja kasvanut Ando saapui Suomeen 19-vuotiaana ummikkona syksyllä 2006, koska oli tahtonut ulkomaille. Suomalaisen tuttavansa avulla hän haki ja pääsi Limingan taidekouluun. Stressi oli ehkä kovinta heti alussa: “En edes ymmärtänyt, mitä tarkoittaa ‘viivoitin’ tai ‘pensseli’, mutta parissa kuukaudessa aloin ymmärtää”, Ando kertoo erinomaisella suomen kielellä.
Limingasta hän jatkoi Kankaanpään taidekouluun ja Helsinkiin. Kokopäivätyö ravintoloissa hidasti taiteellista työtä. Helsingin ulkopuolella Auttoisissa Komugi Ando ja hänen kumppaninsa, käsityömuotoilija Teemu Salonen, ehtivät aluksi omistautua taiteelleen vain noin puolet vuodesta. Loput ajasta he kuratoivat ja rakensivat koululle Ars Auttoinen -kesänäyttelyitä. Kahdenkymmenen taiteilijan näyttelyt ovat työläitä, mutta moottoriteiltä syrjässä olevassa kohteessa kävi jopa kolmetuhatta kävijää kesässä. Kesän 2016 jälkeen Ando ja Salonen päättivät keskittyä kokonaan omaan taiteelliseen työskentelyynsä. “Oma työ oli vähän kärsinyt. Piti muistella, miten maalataan tai tehdään keramiikkaa”, Ando sanoo nauraen.
Kesänäyttely toisaalta markkinoi myös Andon omaa taidetta. Tänä vuonna hänen teoksiaan on kolmessa näyttelyssä, joista yksi on Nuoret 2019 Helsingin Taidehallissa. Hän on toistaiseksi saanut yhden yksivuotisen työskentelyapurahan. Onneksi Ando on ratkaisukeskeinen. “Kävely metsässä tai maalaismaisemassa toimii taloudellisissa ja taiteellisissa ongelmissa. Voin esimerkiksi keksiä, että otan yhteyttä vanhoihin asiakkaisiin, en siinä mitään menetäkään. Instagramiin lataan kuvia teosten eri työvaiheista, ja aamuisin jumppaan omaa joogan ja pilateksen sekoitusta. Muuten on selkä kipeä. Auttoisissa parasta on rauhallisuus, muutama päivä kerrallaan. Sitten haluan hölistä jonkun kanssa ja skypetän äidille tai siskolle.
Metalliseppä ja tutkija Jouni Jäppinen työskentelee viiden vuoden sykleissä kodissaan ja työtilassaan Ahvenkoskella. Kuva: Anni Koponen
Elämänmittaisen opin tiellä
Metalliseppä ja tutkija Jouni Jäppinen asuu ja työskentelee Ahvenkoskella Itä-Uudellamaalla, suuren Kymijoen yhden suistohaaran laidalla 230-vuotiaassa hirsitalossa. Jäppisen perhe muutti ulkokuoreltaan suojeltuun taloon vuonna 1995. Hän itse on rakentanut yli 40-vuotisen työ- ja koulutusuransa freelancerina. “Esinemuotoilun opettajani Bertel Gardberg sanoi Taikissa, että työpäivä alkaa kun silmät aukeavat ja loppuu, kun silmät menevät illalla kiinni”, hän kuvailee. Käytännössä Jäppinen muun muassa toimii Loviisan keskustassa sijaitsevan kansainvälisen vierasateljeen taiteilijatuottajana. Hän myös tekee töitä, jotka liittyvät hänen opintoihinsa Tampereen ja Turun yliopistoissa. Turussa Jäppinen erikoistui arkeometallurgiaan, joka tutkii metallisten muisnaislöytöjen kiderakennetta. Hän on esimerkiksi ennallistanut Suomen vanhimpiin kuuluvan rautaesineen, Viirankosken vyökoukun, yhdessä Strömforsin ruukin nykyisen sepän Tiia-Riitta Lahden kanssa. Nuori Jouni Jäppinen meni sepän oppiin Porvoossa vuonna 1974. Hän julkaisi tietokirjansa Pajan hämärästä – sepän kulttuurihistoriaa Koneen säätiön apurahan turvin vuonna 2014. Tämän vuoden alusta hän on koonnut seuraavaa tietokirjaansa, jonka aiheena on itäisen Suomenlahden arkeometallurgia. Jäppinen siis tekee useaa työtä, kuten maaseudun asukkailla on usein tapana.
“Tämä on minulle tapa olla poissa Helsingin markkinapöhinästä. Vanha talo, ympäröivä luonto ja työt ovat kokonaisuus. Parasta työssä on vapaus. Ei ole pomoja selittämässä, mitä pitää tehdä. Huono puoli on, että kollegat ovat hajallaan ympäri Suomea. Kalenterit hän heitti menemään jo ennen 1990-luvun lamavuosia. Parhaimmillaan tai pahimmillaan kalentereita oli yhtä aikaa käytössä neljä. Opetuksia, sepän töitä ja markkinapöhinääkin pukkasi.”
Nyt hän suosittelee kaikille elämänpituista oppimista. Siitä saa hyötyä jokapäiväiseen työhön ja paljon muuhunkin. Sepän työn fyysiset lunnaat Jäppinen ohittaa vastaamalla, ettei ole ajatellut ergonomiaa ja että kyllähän kulumia tulee. Työt eivät rasita häntä juuri psyykkisestikään, sillä hän on puolihuomaamatta tottunut tekemään asioita viiden vuoden sykleissä. “Se on itsesuojelua ja työhyvinvointia. Kun on tutkinut ja opiskellut jotain ja alkaa olla kyllästynyt, uusi projekti tuo motivaatiota.”
“Sanoisin, että suunnittelijoista noin 85 prosenttia on perfektionisteja, mutta on mietittävä mihin päivän tunnit riittävät”, tekstiilitaiteilija Laura Isoniemi sanoo. Kuva: Anni Koponen
Ei ole pakko olla täydellinen
“Minulla on aina ollut työhuone myös kotona. En ole varma, onko se hyvä vai huono asia”, tekstiilitaiteilija, taidepedagogi Laura Isoniemi sanoo kotonaan Helsingin Etelä-Haagassa. Hän on syntyisin Helsingistä ja on tehnyt koko työuransa freelancerina. Se koskee myös Aalto Artsin eli entisen Taideteollisen korkeakoulun kursseja, joita Isoniemi on opettanut 28 vuotta. Koulutukset ja tekstiilisuunnittelu, kuten kirkkotekstiilit, ovat olleet hänen pitkän aikavälin päätulonlähteensä. Vapaa-ajalla hän on tehnyt monimateriaalista taidetta, josta on kuvia hänen nettisivuillaan. Maaliskuussa Laura Isoniemeltä ilmestyy Aalto Arts Booksin kustantama tietokirja Kuviollinen mieli – pintasuunnittelun luovia menetelmiä. Se kertoo kokeellisista kuviointimenetelmistä ja luovuuden ylläpidosta. “Siitä kuinka suhteita luodaan ja itsensä pidetään tuoreena”, Isoniemi kertoo. Hän sai kirjaa varten pienehköt apurahat Ornamon säätiöltä ja Suomen Tietokirjailijoilta.
“Sanoisin, että suunnittelijoista noin 85 prosenttia on perfektionisteja. Teorioita ja tavoitteita on paljon, mutta on mietittävä mihin päivän tunnit riittävät. Joskus pitää sanoa, että hyvä riittää. Ei ole pakko olla täydellinen.” Ornamo ja Työterveyslaitos järjestivät muutama vuosi sitten Aslak-kuntoutuksen ornamolaisille, joiden työkyky uhkasi heiketä. Isoniemi oli mukana kurssilla Mikkelin kylpylähotelli Anttolanhovissa ja kehuu sieltä saamiaan oppeja. “Freenä ilman työterveyshuoltoa on terveyskeskuksen ja oman tarkkaavaisuutensa armoilla. Olen pitänyt psyykkisestä kunnostani huolta ja hakenut apua tarvittaessa.”
Neljän aikuisen lapsen äitinä hän harrastaa monotonisia asioita: hiihtoa, uintia, kävelyä ja hitaasti eteneviä huonekalujen kunnostusprojekteja. Vaihtelevampaa rytmiä tarjoaa paritanssi, jota hän alkoi harrastaa miehensä kanssa viime vuonna. “Herkkävaistoisuus on hyvä ominaisuus, mutta se kuormittaa. Olen oppinut olemaan tekemättä asioita itseäni vastaan.” Isoniemi nauttii opettamisesta ja nuorten kanssa työskentelystä. Sen lisäksi ja vastapainoksi vaikuttaa Ornamon ja Suomen Käsityön Ystävien hallituksessa. Kuten muutkin tämän artikkelin yksin työskentelevät taiteilijat, hän nauttii työnsä vapaudesta, mutta kaipaa välillä kollegoiden seuraa.”
Tutustu
Taiteilijoita kuormittaa usein jatkuva epävarmuus ja ammatillisen tai sosiaalisen tuen puute. Minkälaisia stressitekijöitä taiteilijan työssä on ja miten taiteilija voi kuormitustaan vähentää?
Muotoilijat ja taiteilijat voivat hakea Ornamon ja Kelan Kiila-kuntoutuskurssille helmikuussa. Tiedotamme jäseniä hakuajoista.
Lue lisää: Muotoilualan Kiila-kuntoutus Ruissalon kylpylässä
